pitkästä aikaa.

Mä olen hengissä ja voin ehkä paremmin ku vuosiin. Tosiaan, otin sen idiootin vielä takas ja sovittiin että yhden kerran yritetään seurustella ja katsotaan mitä tästä tulee. No kaks pientä riitaa on tainnu sen jälkeen olla ja aikaa tässä on kulunut kaks kuukautta. Käytiin pitkiä keskusteluja ja se näki missä jamassa olin niin eipä oo kyllä tehny mulle mitään pahaa. En tietenkään ole niin tyhmä että luottaisin siihen nyt millään tavalla mutta pikkuhiljaa se luottamuskin ehkä palaa.
Mun pää ei ole kunnossa kyllä vielä ollenkaan .En muista mitään ja olen ihan pihalla mutta Masasta on ollut apua kaikin tavoin. Ehkä mun elämä tästä järjestyy. Oon sentään saanu itteni niin paljon parempaan kuntoon että pystyn varmuudella sanomaan että ykskin lyönti tai tönäsy ni jätkä lähtee eikä muuten oo takas tulemista. :) Mä nautin elämästä ja kesästä.

parempaan suuntaan mennään.

Vaikka mä oon aika onnellinen siitä että Masan kanssa ollaan taas yhdessä ja muutenkin mun asiat on alkanu järjestymään niin ei se masennus sillä yhtäkkiä häviä. Esimerkiks tänään on ollut ahdistava päivä. Aurinkokaan ei enää paista vaan vettä tulee taivaan täydeltä.
Viime viikko meni oikeastaan aika hyvin sen jälkeen kun viimeks olen kirjottanut. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut ja viikonlopun vietin Masan kanssa. Oltiin jopa yhdessä ulkona lauantaina sen kaverin ja kaverin tyttöystävän kanssa. Pojat otti bissee ja me tytöt keskityttiin syömiseen. Oli hauskaa ja hetkeks ehkä jopa unohdin kaiken pahan. Ei tullu edes riitaa koko iltana. Masa on muutenkin ollu mulle kiltti. Aamusin olen heränny siihen että saan pusun otsaan tai poskelle ja kauniita sanoja perään. Ihan kun se olis avannu silmänsä sille kaikelle mitä mulle on tapahtunu. En uskalla silti vielä täysin luottaa siihen että se kestäis. Mut nautin tästä hetkestä enkä murehdi tulevaisuutta.
Tänään jostain syystä tosiaan masentaa taas paljon enemmän. Ne on kyllä nää maanantait yleensäkin, paluu arkeen jne. Haluaisin päästä taas psykiatrille mutta seuraavat vapaat ajat on vasta parin viikon päästä.
Ehkä suurin syy pahaan oloon on tällä hetkellä se että mun vanhemmat ei ole oikein väleissä keskenään. Ne riitelee ja pitää mykkäkoulua ja nyt mun isä on muuttanu väliaikasesti muualle. Vaikka en asu enää niiden kanssa niin silti olen jotenkin joutunu siihen väliin ja se ei oo kovin hauskaa. Erityisesti mun äiti purkaa sen oman pahan olonsa nyt muhun ja syyllistää mua muutenkin kaikesta. Isän kanssa oon tullu tosi läheiseks tässä kevään aikana ja sen takia en tykkää yhtään että se asuu nyt pois Helsingistä vaikka käykin täällä joka päivä töissä.

Yhdestä asiasta olen tosi iloinen ja ylpeä. Olen nimittäin käynyt lenkillä ihan päivittäin. Ja lauantaina käytiin Masan kanssa yhdessä pitkällä lenkillä ja tekemässä treenit ulkona! :) Huomaan jo nyt miten paljon paremmin jaksan tehdä kaikkea.

elämä hymyilee..toistaiseksi :)

Eilen oli paras päivä todella pitkään aikaan. Puhuin heti aamulla pitkään Masan kanssa puhelimessa meidän suhteesta ja kaikesta mitä on tapahtunut. Oltiin jo sovittu että illalla se tulee sitten kertomaan vastauksensa siihen että miten tästä eteenpäin. Mulla ei ollu asian suhteen mitään odotuksia, olin aika varma ettei enää nähdä. Masa kuitenkin päätti että kokeillaan sitä seurustelua. 1,5 vuotta tässä onkin oltu erossa. Ja tää on sitten se viiminen yritys. Tuli hyvä olo kaikesta mitä se sano ja teki. Puhuttiin vähän siitä mitä kumpikin suhteelta haluaa ja mitä ei. Onneks mielipiteet oli aivan samat. :)
Toinenkin mulle tärkeä asia järjestyi eilen mutta siitä en halua sen enempää puhua. On vaan pitkästä aikaa parempi olo.

odotus.

Tää on ollu rankka päivä. Päivällä oli ihan hyvä olla kun kävin rakkaan ystävän kanssa syömässä. Huomenna mennään johonkin puistoon kans istumaan jos on hyvä sää niin mä saan muuta ajateltavaa kuin Masa.

Pitkän keskustelun päätteeksi mä annoin sille nimittäin äsken kaksi vaihtoehtoa: joko me ei enää tavata tai sitten me aletaan seurustelemaan. Ja päätös tulee huomenna illalla kun nähdään sit joko kokonaan viimistä kertaa tai sitten ekaa kertaa pitkästä aikaa pariskuntana. Mua pelottaa mutta toisaalta en tiedä ite mitä haluan niin se on helpompi antaa sen tehdä päätös. Toivon tietysti jollain tavalla että alettais seurustelemaan mut toisaalta en tiedä muuttaisko se mitään. Voi olla vaan että Masa ei oo valmis kuitenkaan luopumaan siitä kaikesta vapaudesta. 

Huomenna se nähdään. Yritän olla miettimättä asiaa ennen kun on pakko.

huh.

No löytyihän se Masa lopulta. Aamulla puoli yhdeksältä heräsin siihen että olin aivan varma että nyt se on kotona. Ja meni ehkä viis minuuttia kun se jo soitti mulle. Oli kamalan pahoillaan kaikesta mitä on koskaan tehnyt ja kertoi missä on viikonlopun ollut. Aika pian myös sanoi haluavansa nähdä mut kun on niin kova ikävä. Olis ollu valmis tulemaan taksilla meille mutta mä suostuin hakemaan sen kahdella kympillä niin tuli vähän halvemmaksi.
Oli tosi pelottavaa nähdä. Mä katsoin sitä ja yritin tuntea jotain mutta se oli mulle kuin vieras ihminen. En muistanut koko tyypistä mitään ja kasvotkaan ei näyttäneet tutuilta. Menin ihan lukkoon ja pakenin johonkin omaan maailmaan. En ymmärtänyt yhtäkkiä mistään mitään enkä edes tiennyt missä olen. Kaikki hävis mun pään sisältä. Eikä asia siitä miksikään muuttunut vaikka neljä tuntia vietettiin yhdessä. Mä vaan kokoajan sanoin sille etten voi jatkaa tässä tilanteessa missä nyt on oltu yli vuosi. Että joko se muuttuu ja aletaan seurustelemaan tai sit lopetetaan tää pelleily. Asiaan ei tullu mitään päätöstä koska kumpikaan ei anna periks ja se ei myöskään suostu siihen että laitettais kokonaan välit poikki. En nyt sitten tiedä yhtään mitä tapahtuu. Se ainakin sanoi soittavansa vielä illalla. Mun pää sekos ihan täysin joten kaikki on taas mulle ihan sama...

Paluu arkeen on perseestä.

Tää viikko on ollu just sitä mitä mä tarvitsin. Oli helppo lähteä keskiviikkona ulos kun Masa oli landella. Ja putki jäi päälle joten vielä tänäänkin olen ottanut vähän huikkaa..
Olin tosi kylmä ja tyly sille sekä perjantaina että eilen. Se oli kauheen mustasukkanen jo perjantaina ja lupaili että asiat muuttuu. "Mä lupaan että huomisesta eteenpäin me ei enää mennä vaan mun mukaan ja mä en määrää enää kaikesta. Mä lupaan et huomisesta eteenpäin kaikki muuttuu paremmaks kunhan vaan tuut mun kanssa samaan paikkaan yöks." Ja mä ihan suoraan sanoin kaikki asiat mitä se on tehny mua kohtaan väärin. Se jopa sano ymmärtävänsä. No mä tiesin että ei ne lupaukset pidä ja että oli vaan valmis sanomaan mitä tahansa kun pelkäs että mulla on joku toinen. Siihen asiaan en nyt kommentoi mitenkään että missä mä sitten olin ja kenen kanssa mutta mitään sellasta en tehnyt mikä olis ollu väärin Masaa kohtaan.
Eilen päivällä puhuin sen kanssa kerran ja se oli sitä mieltä että MUA ei nyt sitten enää kiinnosta ja että MÄ haluan nyt sitten laittaa välit poikki vaikka se on tässä se paska jätkä ollu kokoajan. Illalla puhuin sen kanssa kun odotin ruokaa yhdessä kebab-paikassa ja kun mun ruoka tuli ja sanoin tarjoilijalle kiitos niin alkoi kauhee huuto siellä puhelimessa kuinka mulla on taas joku toinen jätkä ja "Kyllä mä kuulin kun sä puhuit sen kanssa ni miks ees vaivaudut puhuu mun kanssa" jne.. Masa on perjantaista asti myös ollu ryyppäämässä ja eilen illalla sen puheesta ei edes saanu kunnolla selvää.
Tänään yritin soittaa sille eikä se vastannu. Sit kun sain sen kiinni ni mun akku loppu ennen kun ehdin sanoa mitään ja seuraavan kerran ku yritin soittaa niin siltä ilmeisesti loppu akku ennen kun edes vastas kun yhtäkkiä lakkas hälyttämästä. Siitä on nyt jo kohta kymmenen tuntia ja mä alan oikeesti olee huolissani että onko jotain sattunu. Sen takia mä tänään yritin soittaa muutenkin että olisin vaan kuullu että on kunnossa. Se on juonu nimittäin suurimmaks osaks ihan vaan vitutukseen ku mä olen ollu niin tyly joka kerta puhelimessa. Ei se koskaan juo koko viikonloppua jos meillä on kaikki hyvin. Pelkään että jotain on käyny tai että on putkassa tai jotain. Sen pitäs olla aamulla seitsemältä töissä mutta ei oo ilmeisesti menny vieläkään kotiin kun ei oo saanu puhelintakaan lataukseen. Kävin siellä avaimilla tänään katsomassa ku aloin huolestua mut ei siellä ollu käyny ketään kyllä perjantain jälkeen. Sillon se oli siivonnu ja vaihtanu lakanat eikä siinä sängyssä oo nukuttu sen jälkeen. Työvaatteetkin roikku eteisessä eli ei se oo niitä hakenu ja menny muualle yöks. Ja ei oo yhtään sen tapasta olla menemättä töihin kun se on niin tunnollinen tollasissa asioissa..
Toivottavasti se nyt pian itestään ilmottelee. En mä oo lakannu olemasta vihanen tai pettyny mut haluaisin silti tietää että on kunnossa, onhan se mulle ollu tärkeä ja läheinen ihminen pitkään.

Mulla sitten taas on ollu todella hauska viikko. Keskiviikosta asti olen vetäny viinaa ja ollu kavereiden kanssa. Oon tutustunu myös paljon uusiin ihmisiin vanhojen kavereiden kautta. On ollu tosi vapaa olo ja hauskaa. Enkä oo edes muistanu välillä moneen tuntiin että Masa on olemassa. Esimerkiks perjantain ja lauantain välisenä yönä oikein säikähdin ku katoin että se on yrittäny soittaa monta kertaa kun en muistanu koko ihmistä. Katotaan miten mun nyt käy kun poika tulee huomenna kotiin ja täytyy palata arkeen. Kuinka hyvin sitten pystyn olemaan erossa Masasta kun ei oo muuta tekemistä ku miettiä sitä. Ja oon sen verran huolissani että käyn huomennaki katsomassa onko kotona jos ei se puhelin ole auennut.. :/

mä olen vahva :)

Kävin eilen hakemassa Masan kun olin niin luvannut. Mua alkoi kuitenkin vituttaa sen jutut jo siinä matkalla kun oli hiukan ilkeä ja lähdinkin kotiin. Mä olen niin ylpeä itsestäni! En edes vastannu kun se yritti vielä mulle jotain puhua. Sanoin vaan että ole hiljaa kun mä en halua puhua sun kanssa. Illalla se soitti ja pyyteli anteeksi. Siihenkin mun vastaus tais olla "aijaa". Ja aamulla kun baarit meni kiinni niin tuli taas puhelua. Siellä se oli kauheen huolissaan siitä missä mä olen ja kenen kanssa ja että mulla on joku uus mies! Kaks tuntia se soitteli ja halus tietää eikä uskonut sanaakaan mitä sanoin. Olis jopa tullut taksilla hakemaan mut toiselta puolelta kaupunkia kunhan vaan olisin nukkunu sen vieressä. Mä pysyin kylmänä. Enempää en jaksa tätä asiaa miettiä kun aion tämänkin päivän viettää kavereiden kanssa ulkona! :)

elämä on ihanaa!

Mä päätin lopettaa Masan miettimisen ja lähdin kavereiden kanssa ulos. Se tais olla keskiviikko. Ja eilen kun heräsin yhdeltä kaverilta niin jatkettiin matkaa. Ja mulla on ollut HYVÄ OLLA! En edes muistanu Masaa silloin ekana iltana. Eilen hermostuin puhelimessa kun sen soitti ja huusin ja haukuin ja kyllä helpotti.
Tänään mä nyt kuitenkin aion nähdä sen. Mutta en oikeestaan haluais. Ollaan vaan sovittu niin jo viikko sitten ja mä en halua olla se joka feidaa. Minkäänlaisia tunteita sitä ihmistä kohtaan mulla ei tällä hetkellä ole, ei edes vihaa.
Eilen tosiaan suutuin ja pahasti. Se sanoi mulle puhelimessa että en voi laittaa sitä viime perjantaista pahoinpitelyä sen piikkiin vaan vika on myös minun. Ja mä olen sitä mieltä että niin kauan kun mä en ole koskenu siihen niin mikään ei oikeuta koskemaan muhun. Joten mä päästin kaiken sen ulos mitä mä ajattelin. Se tietysti suuttui eikä halunnu kuunnella mutta arvatkaapa mitä? MUA EI KIINNOSTA! :)
Nyt kun saisin vielä pidettyä ajatukseni tämmösinä vaikka nähdään niin kaikki on oikein hyvin. Huomenna se lähtee dokaamaan eli varmaan päätyy jonkun toisen muijan luo. Ja MUA EI KIINNOSTA!! Mä lähden itse kavereiden kanssa ulos. Mulla ei ole mitään tarvetta päätyä jonkun tuntemattoman sänkyyn mutta hauskaa aion silti pitää. :)

ei vastaa..

Enpä ole saanut Masaa kiinni eilisen jälkeen. Tai siis sen jälkeen kun se löi luurin korvaan joskus ennen kuutta illalla. Sen puhelin vastas aamulla vahingossa kai taskussa. Mut muuten en oo saanu yhteyttä. Rasittavaa. Ajattelin lakata yrittämästä. Kai se sit soittaa kun alkaa ihmettelee miks musta ei enää kuulu.
Mun mielestä toi on vaan jotenkin säälittävää että tekee kaikkea pahaa ja sitten häviää. Joku varmaan ajattelee nyt että mähän tässä se säälittävä olen kun viitsin roikkua siinä ihmisessä. Se ei vaan oo niin helppoa. Tosin nyt tuntuu yllättävän helpolta kun en ajattele mitään meidän yhteisiä aikoja enkä oikein muistakaan. Se on aina vaikeinta aikaa kun tulee ikävä ja päässä pyörii vaan ne yhteiset illat ja se miten hauskaa meillä on kahdestaan.
Onko se sitten sen arvosta että jaksan tämmöstä viikosta toiseen...
Mun poika lähtee tänään mummin luo joten mä aion ottaa kaiken irti siitä että olen YKSIN. Kun Masakaan ei ole täällä päin niin voin huoletta lähteä ulos ja keskittyä vaan itseeni ja kavereihin.

nuorena äidiksi.

Mä olin todella nuori kun sain mun pojan. Ei varmaan tarvitse edes sanoa että se oli vahinko.
Mietin silloin tarkkaan mitä teen. Olin jo tekemässä aborttia mutta en pystynyt siihen. Sen hetken mä muistan selvästi. Makasin Kätilöopistolla ja näin siitä pienestä ruudusta..
Lapsen isä syytti alusta asti mua siitä että pilaan sen elämän ja teen väkisin isäksi. Väitti myös kokoajan että olisin tehnyt sen tahallani, jättänyt pillerin välistä. Mä tiedän edelleen täysin varmasti että otin jokaisen ajallaan, eli se ei ole millään tavalla mun syytä. Saati sitten että olisin jättänyt ottamatta kokonaan, ihan kun mä olisin halunnut elämästäni sitä mitä siitä tuli.
En osannut missään vaiheessa nauttia raskaudesta. En uskaltanut näyttää sitä että välillä mun mielestä tuntui ihan hyvältä ostella pieniä vaatteita ja valita mun äidin kanssa kankaita vauvan lakanoihin. Äiti ompeli ne kaikki itse.
Koko ajan se mies oli kiusaamassa mua. En osannut päästää siitäkään suhteesta irti. Silloin suuri syy oli myös se että olisin halunnut mun lapselle ns. "normaalin" perheen..isä, äiti ja oma koti.
Alusta asti meidän elämä oli kuitenkin kaikkea muuta. Pojan isä saattoi olla pois monta päivää, puhelin kiinni. Kyllä mä tiesin että se pettää mua mutta sillonkin olin masentunut ja toisaalta mun piti myös keskittyä vauvaan joten en tehnyt asialle mitään. Vihasin sitä kaikkea. Vihasin itseäni, vihasin elämääni, vihasin miestäni ja välillä vihasin sitä lasta jota en koskaan halunnut.
Mun vanhemmat auttoi paljon lapsenhoidossa ja taloudellisesti. Ilman niitä mä tuskin olisin nyt tässä. Silti se kaikki tuntui kamalan vaikealta. Ei kukaan mun kavereistakaan uskonut kun kerroin saavani lapsen. Se ei vaan sopinut mulle. Koulu jäi kesken ja olin pojan kanssa kotona. Päiväkotiin se meni kaksivuotiaana kun mä jatkoin opiskelua. En muista pojan vauva-ajastakaan paljoa. Sellasia pieniä pätkiä joistain hetkistä. Nekin muistot mä haluaisin takaisin.
Mä vihaan vieläkin toisinaan tätä elämää tai siis sitä että olen saanut nuorena lapsen. Toisinaan meinaan erehtyä vihaamaan sitä lastakin mutta eihän mikään sen syytä ole. Se on kuitenkin varmaan syy siihen miks mä jaksan vielä elää. Viime aikoina olen oppinut rakastamaan ja arvostamaan sitä ihmistä paljon enemmän. Vaikka välillä erehdyn huutamaan sille ja purkamaan muuta vihaani siihen. Muistan kuitenkin joka kerta pyytää anteeksi ja kertoa että syy on jossain ihan muussa. Ja koskaan en ole lyönyt. Tietysti mun masennus vaikuttaa siihenkin, kyllähän sen musta huomaa, mutta parhaani mukaan yritän peittää sen.

Helvettiä.

Helvettiä. Sitä se tekee mun elämästä. Niin, siinä puol kuuden aikaan illalla puhuttiin Masan kanssa puhelimessa ja se suuttui mulle. Koska luuli että olen yrittänyt soittaa tuntemattomasta numerosta. Sehän on toki ihan hyvä syy suuttua,,,,,. Eipä ole soittanut eikä vastannut puhelimeen sen jälkeen.
Se teki samalla tavalla viime viikolla ja kun sitten nähtiin, sain turpaani.
Ja jos se aikoo jatkaa tätä perjantaihin asti kun tulee kotiin niin mä aivan varmasti sekoan ihan lopullisesti. Nyt jo oksettaa enkä pysty syömään. Mä en mun mielestä ansaitse tätä. Niin, tiedän kyllä että ratkaisu on helppo. Lakkaan vaan soittamasta ja unohdan koko ihmisen. Kun se oliskin niin helppoa.. Täytyy kyl sanoa etten ymmärrä miten se edes kehtaa käyttäytyä näin sen viime perjantain jälkeen.
Mitä ihmettä sen ihmisen päässä liikkuu..mä en vaan tajua. En ikinä vois olla samanlainen ketään kohtaan. Varsinkaan jos olis kysymyksessä ihminen josta olen välittänyt ja edelleen sanoisin välittäväni, ja joka olis mun eteen tehny kaikkensa. Tai jota olisin satuttanut niin paljon että se olis lähellä joutua mielisairaalaan sen takia.
Ja mä tiedän etten saa nukuttua tänään. Vaikka tiedän että se on nyt jo nukkumassa ja tuskin missään muualla kun siellä sukulaistensa luona niin mä vaan silti odotan että soittais. Sillä on aamulla niin aikanen herätys että ei se edes voi olla hereillä enää. Ja tää saa taas mun mielikuvituksen liikkeelle.. Mitä jos se onkin tavannut siellä jonkun toisen? Mitä jos se ei edes ole missään sukulaisten luona vaan jonkun naisen luona? Mitä jos se on lähtenyt kotiin sieltä eikä halua että mä tiedän? Näin tää mun ihan vitun terve pää toimii..
Tuun hulluksi.

Mielialat vaihtelee..

Mun mielialat näköjään menee laidasta laitaan asioiden suhteen. Vaikka oon pidätelly itkua jo eilisestä asti niin mun tunteet Masan suhteen vaihtuu kokoajan.. Vielä pari tuntia sitten olisin tehny mitä vaan että saan nähdä sen tai että edes kaikki olis "hyvin". Mulle hyvin on se että me ei riidellä ja että se puhuu mun kanssa puhelimessa pidempään kuin minuutin. Ja sehän eilen jo ilmotti mulle että kun on siellä sukulaisensa luona tällä viikolla niin "Mä en tullu tänne puhuu puhelimessa".... Eli mun kanssa ei voi puhua edes sitä kymmentä minuuttia ennen nukkumaanmenoa niin kuin yleensä.
Tällä hetkellä mä vuorotellen mietin kuinka ihanaa olis jos se soittais ja pyytäis anteeks tai muuten vaan saatais sovittua, ja toisaalta kuinka mua ei kiinnosta pätkääkään mitä se tekee tai sanoo. En pysty taas muistamaan mun tunteita sitä kohtaan enkä muista millasta on olla sen kanssa ilta ja katsoa leffoja. Vaikka mä tiedän että sillon mun on hyvä olla. Mä huomaan itessäni myös välillä paljon vihaa koska tiedän että tää kaikki kipu mun niskassa ja päässä on sen aiheuttamaa.

SATTUU!!!

Joka paikkaan. Vieläkin sen jäljiltä mitä perjantaina tapahtui. Päätä särkee, selkään sattuu, niska on jumissa ja kaula edelleen turvonnut. Tää päänsärky on ehkä pahinta ja pahenee aina iltaa kohden. Helpottaa vähän kun makaa eikä tarvii kannatella päätä eli varmaan johtuu tosta niskasta.
Ja tästäkään en Masalle pääse valittamaan koska sehän ei ole nyt sitten kahteen tuntiin viitsinyt vastata puhelimeen kun MÄ olen niin kamala. Mä olen taas niin vitun täynnä tätä paskaa ja tekis mieli sanoa että painu helvettiin...kun vaan pystyisin siihen. Mä tiedän että mun olis niin paljon parempi olla ilman sitä.
Tänään kun ajeltiin kotiin päin, mietin jossain vaiheessa että on se hyvä että mun poika on mukana niin mulla oli syy olla ajamatta rekan alle. En halua sille pahaa enkä pysty ymmärtämään niitä masentuneita ihmisiä jotka tappaa perheensä ensin ja sitten vasta itsensä. Toisaalta mun lapsi on myös syy olla tekemättä sitä ollenkaan. Ainakin toistaseks.

...

Ei jaksais. Tultiin tänään jo takas Helsinkiin kun meillä oli menoa tossa iltapäivällä. En olis millään halunnut tänne vielä mutta oli pakko. Mua ahdistaa taas niin paljon kaikki. Mulla on huonoja päiviä ja vielä huonompia. Tänään on se vielä huonompi.
Masa on pois Helsingistä vielä perjantaihin asti joten mä meinaan tulla hulluksi. Ei sen takia että ikävä olis niin kova vaan siksi että se käyttäytyy eri tavalla nyt kun on siellä. Ja äsken esimerkiksi suuttui mulle ihan kamalasti siitä että olin yrittänyt soittaa ja mun jälkeen oli soittanut tuntematon numero. Se oli sitä mieltä että pidän sitä idioottina ja olen yrittäny soittaa siitä kun se ei vastannut mulle. Joskus olen niin tehnytkin, pari vuotta sitten. Mutta nyt en ollu ja sanoinkin että tiesin ihan hyvin että se oli ehtinyt lähtemään jo lenkille niin miks ihmeessä olisin soittanut uudestaan. Se suuttui niin paljon että löi luurin korvaan eikä enää vastaa. Ja se tietää että se on pahinta mitä mulle voi tehdä kun on tämmönen olo. Mutta mikäs siinä jos tykkää kun joku kärsii. Ja kun toikin on mun mielestä aika turha aihe ihan tosissaan SUUTTUA. Varsinkin kun se en ollut minä!!!

pois täältä.

Kuinka väsynyt ihminen voi olla...
Oon jotenkin jo alkanut unohtaa mitä perjantaina tapahtui joten olen palannut takas tänne sumuun ja pimeyteen. Pää ei toimi, muisti pettää ja on paha olla. En jaksais tehdä mitään. Otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja vähän siivosin.
Mä päätin nyt pakata tavarat ja lähteä pariksi päiväksi pojan kanssa sukulaisten luo, pois Helsingistä.

Kipuja

En mä sitten kauaa pystynyt olemaan näkemättä Masaa.. Ei siitä sen enempää. Olen silti vihainen, pettynyt, surullinen ja ahdistunut. Halusin vaan nähdä ennen kun se lähtee pois viikoksi. Tai oikeastaan en edes halunnut, se on vaan tää mun sairas pakkomielle siihen ihmiseen. En osaa päästää irti ja lähteä. Saan silti sen ihmisen läheisyydestä hyvää oloa vaikka tiedän mitä tapahtui. Tosin enää en muista yksityiskohtia tai miltä se tuntui. Tää kipu kuitenkin muistuttaa mua siitä ettei kaikki ole hyvin.

Eilisen päivän vietin sairaalan päivystyksessä. Heräsin aamulla niin etten saanut käännettyä päätäni kunnolla koska niska oli kipeä, selkää särki ja mikä pahinta, nieleminen sattui ja kurkku tuntui koko ajan turpoavan lisää.  Soitin mun parhaalle ystävälle joka lähti sitten mun mukaan jonottamaan päivystykseen. Pääsin trauma-puolelle ja huomattavasti nopeammin kuin muut jonossa olevat.
Lääkäri tutki ja epäili että kaulasta on murtunut rustoa kun Masa kuristi mua. Koska tähän ei ole minkäänlaista hoitoa ja pystyin kuitenkin hengittämään, en mennyt kuvauttamaan sitä. Lääkäri sanoi että se paranee itsestään ja jos tulee ongelmia niin sitten voin soittaa suoraan sille.
Tämän lisäksi kaulassa oleva lihas oli venähtänyt ja sen takia koko kaula on nyt turvonnut ja siinä oleva mustelma pahenee edelleen. Ilmeisesti sen takia mun on vaikea olla ja nieleminen on tosi hankalaa.
Korvalle oli myös tapahtunut jotain mutta sillekään ei voi tehdä mitään ja paranee itsestään.

Ja vaikka luulis että mä opin tästä jotain niin luuletteko tosiaan että pystyn vieläkään pistämään välejä poikki Masaan... Tyhmästä päästä kärsii sitten koko ruumis, eikös se niin mennyt.

I can do it...

Tää on niin vaikeeta. Yritän olla vihanen ja kylmä mutta sorruin jo puhumaan Masan kanssa puhelimessa vaikka edelleen pystyn kuitenkin ajattelemaan että se oli väärin mitä tapahtui. Onneks pystyin myös haistattamaan vitut sille anteeks pyynnöistä huolimatta. Katotaan kuinka pitkään mä jaksan ennen ku annan taas periks. Jos huomisen vielä jaksaisin kun se sunnuntaina lähtee kuudeksi päiväksi sukulaisten luo niin olis oikein hyvä.
Mun piti tänään lähteä kavereiden kanssa ulos että saan muuta ajateltavaa mutta näköjään mä oon jo niin väsyny tähän masennukseen että päädyinkin tulemaan Hesen kautta takas kotiin.

Turpaan tuli.

Mä kirjotan tän nyt ylös kun vielä muistan. Tiedän sitten vielä huomennakin miks mun pitäis olla soittamatta Masalle.
Niin, mä tosiaan valvoin melkein koko yön ja kun en aamullakaan saanut Masaa kiinni puhelimella niin ajattelin että ehkä se nukkuu vielä. No minäpä sitten yllätän ja menen soittamaan ovikelloa että voin pyytää anteeksi kasvotusten, tuskin sekään enää olis vihanen. Mä tiedän ettei mulla ollut mitään anteeks pyydettävää mutta sillä riidat loppuu ku seinään. Masa luulee jotenkin voittaneensa tai saaneensa tahtonsa läpi.
No ei se menny ihan putkeen. Soitin ovikelloa. Ei avaa. Kuulin että pesukone on päällä ja pleikkari huutaa eli on kotona. Soitin uudestaan. Yritin hiljaa pyytää avaamaan oven että saisin sanoa asiani muualla kuin käytävässä. Hetken päästä se tuli avaamaan oven. Ei halunnut päästää mua sisään vaan pyysi lähtemään. Mä kysyin ihan ystävällisesti että saisinko puhua edes kolme minuuttia, ottakoon vaikka kellosta aikaa. Ja lupasin lähteä heti kun olen saanut sanoa asiani. Mä tiesin että anteeks pyyntö olis korjannu kaiken.
Mä en kuitenkaan ehtinyt kertoa asiaani kun Masa repi mut olkapäistä sisälle ja heitti eteisen lattialle ja alkoi huutaa mulle että mä tulen sinne aukomaan päätäni ja vittuilemaan. Ensin se vaan ravisteli mua siinä lattialla ja hakkasi päätä lattiaan.
Seuraavaksi Masa repi mut ylös, vei makuuhuoneeseen ja heitti sängylle. Siinä se alkoi taas ravistelemaan mua niin että luulin että pää lähtee irti, niskaan sattui niin paljon. Koko ajan se huusi kuinka mä vaan vittuilen enkä tajua mitään. Välillä se otti mua kurkusta kiinni niin etten saanut henkeä ja välillä painoi polvella jostain tosta rintojen alapuolelta niin että mun on vieläkin vaikea hengittää.
Sängyltä se paiskas mut taas lattialle ja alkoi potkimaan. Välillä se puristi mua leuasta ja painoi otsallaan mun otsaa ja huusi. En pystynyt katsomaan silmiin enkä tiedä olisinko halunnutkaan. Sattui joka paikkaan vyötäröstä ylöspäin. Se heitteli mua pitkin sitä lattiaa, kuristi ja löi kerran päähän. Sen jälkeen jätti mut siihen mutta mua sattui niin paljon selkään ja niskaan etten päässyt ylös ennen ku se oli jo takas siinä. Seuraavaksi se heitteli mua kaikella mitä sattui käteen..pyykkitelineellä, avaimilla, tauluilla, tyynyillä, vaatteilla.. Ja heitti mun puhelimen ulos ikkunasta kun käski soittaa hätänumeroon enkä pystynyt. Välillä se hakkas mun päätä lattiaan. Ei mulla edes ollut hajua siitä missä mun puhelin oli. Se löysi sen lattialta mun takaa ja tosiaan heitti märkään maahan, ikkunasta ulos.
Hetken päästä kun luulin että se olis jo rauhottunut se pyysi mua lähtemään. Mä sanoin että mä voin kyllä lähteä ja pyysin auttamaan mut ylös ja taluttamaan edes sinne käytävään tai puhelimen luo ulos että voin soittaa apua. Tuntui että taju lähtee siitä kivusta. Mä melkein rukoilin että se auttaa mut pois sieltä.
Ja yrittihän se sitten nostaa mut siitä lattialta. Kipu oli niin kova että mä meinasin oksentaa, tai oksensinkin mutta sain pidettyä ne suussa ja nielaisin..
Huusin kivusta joten se heitti mut takas sängylle ja alkoi hakkaamaan tyynyllä päähän. Se sattuu yllättävän paljon vaikka luulis että tyyny on niin pehmeä ettei tunnu missään. Siinä vaiheessa huomasin että mun korvakorut oli irronnu jossain vaiheessa, varmaan siinä kun piti mua naamasta kiinni ja ravisteli. Toisesta korvasta tuli verta. Sitten se löi mua avokämmenellä poskeen/korvaan niin että korvassa alkoi soimaan. Se huusi mulle että mä olen heikko ihminen jos tollanen sattuu. Ja mä vastasin olevani heikko ja että mun mielestä on säälittävää että se tekee tollasta itseään heikommille. Tappelis jonkun saman kokosen kanssa. Sain taas pari potkua siitä hyvästä että sanoin tuon ääneen.
Mä pyysin kokoajan vaan auttamaan mut ulos tai hakemaan mun puhelimen että soitan jonkun auttamaan. Mutta Masa kuristi, potki, löi ja ravisteli mua vuorotellen. Mä en pystynyt tekemään enää mitään muuta kuin ottamaan sen kaiken vastaan. En itkenyt, en huutanut enkä laittanut vastaan. Tuntu siltä kun taju olis ollu lähdössä, kaikki oli sellasta harmaata sumua enkä saanut edes sanottua sanaakaan. Makasin siinä sängyllä ja otin turpaani.
Hetken päästä, en osaa sanoa kuinka kauan tässä kaikessa meni mutta ehkä noin parikymmentä minuuttia, se taas alkoi repimään mua ylös ja heitti eteisen lattialle. Mä makasin siinä vatsallani ja päätin että mun on pakko päästä pois ennen ku se tappaa mut. Ryömin vatsallani ja otin käsillä vauhtia, tavallaan pääsin liukumaan ulko-ovelle. Pääsin käytävään, sain ryömimällä itseni siihen rapun eteen missä mun puhelin oli. Onneksi Masa asuu ekassa kerroksessa.
Kohta kuului kuinka Masan ovi kävi ja pelkäsin että se tulee jatkamaan mutta se olikin mennyt takakautta autolle ja pian näin kuinka se katsoi mua parkkipaikalta ja ajoi pois. Jäin siihen.
Puolen tunnin päästä puoliksi konttasin, puoliksi kävelin kyykyssä ottaen samalla käsillä maasta tukea ja osittain ryömin itse sinne parkkipaikalle. Huusin kivusta ja puhuin samalla ystäväni kanssa puhelimessa. Se yritti rauhotella mua ja saada mua lähtemään lääkäriin. Ja ai vittu sitä kipua selässä kun istuin autoon. Koko matkan itkin pelkästään siitä että mua sattui niin paljon se istuminen.
Sain onneksi auton meidän rapun eteen parkkiin ja onnistuin pääsemään puoliksi pystyssä, puoliksi kontaten sieltä kotiin.

Niin, mua on varoteltu siitä ettei ihmiset muutu. Mä en ole uskonut. Olen luottanut siihen että kun niin kauan on menny niin hyvin niin se pysyisi sellaisena. Ja luullut että vapaaottelu harrastuksena on vaan hyvä asia, siihen saa purettua paljon vihaa. Masahan ei tosiaan ole päässyt kahteen viikkoon treenaamaan joten mä otin nyt sitten vastaan sen kaiken patoutuneen vitutuksen. Se ihminen on sairas. Enkä halua enää koskaan kokea tollasta. Mä tiedän että iltaan mennessä tää kaikki häviää mun päästä. En muista miltä musta tuntui, enkä edes tätä kaikkea mitä tapahtui. Kipu varmaan jää. Nyt voin lukea sen kaiken muun täältä.
Mutta nyt mä yritän pysyä vahvana ja olla soittamatta Masalle enää ollenkaan. Mä pelkään sitä. Ekan kerran ikinä mä tosissani pelkään.

Vittu.

Nyt vituttaa, itkettää, ahdistaa, masentaa...
Masa soitti mulle tossa tunti sitten. Oltiin sovittu että saan viettää sekä illan että yön huomenna ja lauantaina sen kanssa. Koska ens viikolla ei nähdä ainakaan kuuteen päivään. Mä olen sanonu ihan suoraan että se ihminen on suurin syy siihen miks mä jaksan nyt eteenpäin. Kun mulla on sillon se joku johon luotan kuitenkin tietyllä tavalla kaikkein eniten. Mä tiedän että se pysyy siinä nyt kun mä tarviin sitä. Ja kyllä, mä tiedän että mun poika tulee aina pysymään mutta sen ikäisen ei kuulu joutua olemaan äidin tuki tässä tilanteessa. Ainoa ongelma on Masan kanssa se että sen mielestä ei oo niin tärkeetä olla kuitenkaan fyysisesti paikalla.
Niin kun nytkin sitten huomattiin kun Masan äiti oli pyytänyt ruokkimaan kissan lauantaiaamuna. Ja tämän saatanan katin takia mä vietänkin sitten yön yksin. Ja kun mä ilmaisen mielipiteeni asiasta niin mä saan haukut ja luurin korvaan. Onko vika nyt mun pään sisällä vai onko toi kuitenkin aika kylmää mua kohtaan?
No, mä sain sen kyllä vielä uudestaan puhelimen päähän. Ja uudestaan luurin korvaan kun sanoin että se tuntuu välittävän mun asioista yhtä paljon ku mun oma mutsi. Ja nyt mä olen sitten taukoamatta yrittäny soittaa viimiset puol tuntia vaikka tiedän että se on varmaan laittanut puhelimen äänettömälle ja mennyt nukkumaan. Ja se vasta pahalta tuntuukin.
Eli nyt kun mulla ei oo sitä yhtä ihmistä johon mä luotan ja jonka luulin välittävän niin mitä mulle jää? Joo mä tiedän, on mulla vaikka mitä ja ketä ja blaablaablaa.. Mutta kun mun terapia alkoi, mä kysyin voiko se olla se ihminen joka on tukena ja apuna sillon kun sitä tarvitsen. Ja moneen kertaan sain kuulla että jo ihan senkin takia että se on aiheuttanut tästä osan, tulee pysymään mun kanssa ja auttamaan niin paljon kun vaan mahdollista. Miks ei se sitten koskaan sillon auta kun eniten tarviin? Tuntuu niin helvetin pahalta että ens viikon se on pois ja mä olen tavallaan oman onneni nojassa. Kenelle mä soitan kun tuntuu että kaikki kaatuu ja haluan kuolla.. Normaalisti se ajais kahdeksassa minuutissa kotoaan tänne. Sillon se on tunnin ajomatkan päässä. Siks mä olisin halunnu viettää nyt viikonloppuna aikaa yhdessä ja ennen kaikkea NUKKUA yhdessä, koska se on ainoa aika millon mä nukun hyvin ja sikeästi. Sillon mulla on turvallinen olo.
Musta tuntuu että aina kun erityisesti pyydän siltä jotain niin sen on vaan pakko laittaa vastaan. Jos en pyydä mitään niin saan paljon enemmän. Sama juttu nyt jos en soittais kertaakaan tänään tai huomenna niin kyllä se mulle soittais. Mut jos soitan niin ei muuten varmasti vastaa puhelimeensa. Pointti on varmaan siinäkin vaan se että pitää näyttää kuka määrää. Mutta mun mielestä se olis nyt vitun kiva unohtaa hetkeksi. Olisin vaan tarvinnut sitä kaikista läheisintä ja turvallisinta ihmistä mun lähelle. Sillä mä olisin taas jaksanut eteenpäin.
Ja mä en oikeesti vaadi siltä ihmiseltä paljon. Jos pyydän auttamaan, se yleensä tarkottaa sitä että jos mahdollista niin saan edes nukkua yhdessä kun sillon saan paremmin unta. Jos se ei ole mahdollista niin pyydän että edes vastais mulle puhelimeen. Sekin on usein liikaa vaadittu. Tukemisella mä tarkotan sitä että antaa mun puhua kun tuntuu siltä ja ainakin yrittää olla aiheuttamatta mulle lisää pahaa oloa. Eikä myöskään vähättele mun ongelmia.
Ja se on just se minkä takia siitä tuli ihan mun mutsi mieleen. Kumpikin on jo pitkään ollu sitä mieltä että mä kerjään vaan sääliä tai haluan huomiota. Miks kukaan eläis tämmöstä helvettiä vaan huomion takia? Sitä saa paljon helpommillakin tavoilla. Varsinkin kun tällä ei näköjään ainakaan tule saamaan edes tukea vaikka olis ihan OIKEASTI vaikeeta.
Tän päivän jaksoin sillä että ajattelin että huomenna ollaan yhdessä. Millähän helvetillä mä jaksan sitten huomisen ku ei olekaan mitään mitä odottaa.. Tää on taas niitä iltoja kun yritän mennä nukkumaan, huonolla menestyksellä, ja sen pari tuntia kun mä pyörin sängyssä yrittäen nukahtaa, mietin vaan kuinka ihanaa olis jos en enää huomenna heräis.

Terapiaa

Kävin tosiaan aamulla terapiassa enkä ajatellut asiaa sen jälkeen ihmeemmin kun se Masa tuli sitten heti tänne. Nyt vasta aloin miettimään mitä siellä puhuttiin. Mun piti kertoa kaikki mun elämänvaiheet lapsuudesta asti. Kaikki ihmissuhteet ja vaikeimmatkin asiat lyhyesti. En oo koskaan oikeestaan ajatellu elämääni sen kummemmin. Mulla oli ihan normaali lapsuus ainakin omasta mielestä. Asuttiin mun vanhempien kanssa omakotitalossa ja ne kävi töissä. Ei mitään erikoista. Kuitenkin kuulemma itsetunto-ongelmat ja pelot johtuu useimmiten jostain lapsuuden tapahtumista. En ainakaan itse muista mitään mikä voisi vaikuttaa muhun vielä nytkin. Jollain tavalla odotan mielenkiinnolla että mitä se ammattilainen vielä mun pääni sisältä saa kaivettua.

Puhelimet kii....

Niin ku mä vähän arvelinkin niin nyt illalla taas itkettää. Oon saanu tässä paljon kyllä aikaseks, siivosin nimittäin mun vaatekaappeja tossa pari tuntia. Vedin Pepsiä 1,5 litraa niin siitä varmaan tuli sitten sekin energia..
Nyt mua ahdistaa kaikkein eniten se ettei Masa vastaa puhelimeen. Se on sellanen asia, joka ahdistaa aina. Mä luulisin että se on heittelemässä korista kavereiden kanssa kun aikasemmin suunnitteli sellasta mutta koska en voi tietää varmasti niin mun vatsassa tuntuu tää jännitys siihen asti että saan sen kiinni ja voin kysyä miksei vastaa. Tää ongelma on jäänyt siitä että aikasemmin se vastas muuten kyllä AINA puhelimeen, mutta poikkeus oli se jos on muuta naisseuraa... Toivon ainakin ettei tänään ottais taas kaljaa kun muuten mun yöunet menee taas siinä sitten.

parempi päivä.

Tänään mulla oli terapia. Joka kerta sinne meneminen vituttaa mua yhtä paljon ja joka kerta sen jälkeen mua itkettää. Tänään kuitenkin oli muuten niin hyvä päivä että ei tuntunut missään. Masa tuli heti sen mun terapian jälkeen meille päiväksi kun mun poika oli vielä päiväkodissa. Psykiatrin mielestä sen pitäis olla pitkiä päiviä siellä koska mun seura ei välttämättä ole hyväksi kun olen masentunut. Siellä on kuitenkin tutut aikuiset ja kaverit ja paljon tekemistä. Tänään on vielä ollut niin hyvä ilmakin että pystyivät olemaan ulkona koko iltapäivän. Ja Masa teki mun päivästä niin paljon paremman.. Me syötiin hyvin, katseltiin telkkaria ja nukuttiin pienet päiväunet. Nyt ei masenna yhtään niin paljon kun olen saanut puhua jollekin tutulle ja kaupan päälle sain paljon läheisyyttä.
Yritän ottaa itseäni tänään niskasta kiinni että saisin vähän siivottuakin. Meidän koti on oikeesti ihan kamalassa kunnossa. Ei mun pää toimi yhtään sen paremmin kuin yleensäkään mutta energiaa tuntuis olevan vähän enemmän. Myös se piristää kun on jotain mitä odottaa. Ja huomenna alkaa vapaa viikonloppu kun mun lapsi menee hoitoon. Sitä odotan kovasti. Mutta myös sitä että sunnuntaina kun haen sen kotiin niin lähdetään yhdessä mun mummon luo muutaman sadan kilometrin päähän tästä kaikesta.
Ehkä mun asiat vielä tästä järjestyy. Voi olla että illalla on taas ihan yhtä toivoton olo kuin muinakin päivinä mutta nyt tuntuu ainakin vähän paremmalta. Toivottavasti huomenna olis hyvä päivä. Haluaisin jaksaa pitkästä aikaa tehdä juoksulenkin heti aamusta.

-

Mitä mulle tapahtuu? Mä en muista mitään, mä en tajua mitään, mua ei kiinnosta.. Koko ajan oon vähemmän ja vähemmän tässä maailmassa. Olin äsken suihkussa puol tuntia. Kellon mukaan. Mut mä en muista yhtään mitä mun päässä liikkui. Mun lapsi itki ennen nukkumaanmenoa koska halus halata. Ja mun teki vaan mieli soittaa mun äiti hakemaan se sinne yöks koska mulla ei oo tarpeeks voimaa välittää siitä niin kuin äidin kuuluu.
Mä en välitä mistään. Mua ei edes kiinnosta missä Masa on ja kenen kanssa vaikka ennen olen halunnu tietää tasan mitä se milloinkin tekee. Enkä jaksa vastata puhelimeen kun joku soittaa. Ja se mua vituttaa kans että mä ymmärrän kyllä että mun vanhemmat ja isovanhemmat on musta huolissaan mutta jos mä esimerkiks nukun päivän kun olen valvonut yön niin saan haukut siitä etten vastaa puhelimeen. Sillon syy on yksinkertasesti se että puhelin on äänettömällä kun haluan levätä. Mutta näin iltasin mä saatan katsoa kuinka mun puhelin soi ja kaverit soittaa. En mä jaksa puhua kenenkään kanssa. Varsinkaan kun osa niistä haluaa vaan kertoa kuinka hyvin niiden asiat on. Kai mä olen ihan onnellinen niiden puolesta mutta mä en pysty tuntemaan varsinaisesti mitään kenenkään muun kuin itseni hyväksi. Ja mä en jaksa kuunnella puolta tuntia kuinka mun hyvä ystävä kertoo miten ihana päivä tänään on ollut ja mitä kaikkea ihanaa on tapahtunut ja kuinka elämä vaan on niin vitun ihanaa. Ja kun se haluais että mä myös sanoisin jotain siihen kaikkeen ja kyselee enkö ole ilonen hänen puolestaan. Toki. Mua ei vaan kiinnosta.  Kun mä vihaan elämää.

Tänään mietin..

Tänään kävi nopeasti mielessä yks tilanne jonka olis pitänyt aiheuttaa mulle pahaa oloa. Huolestuin itse siitä että näin ei ole. Asian ajatteleminen ei tunnu enää missään. Olin nimittäin Masan keittiössä juomassa. Ja asuin aikaisemmin itse siellä myös. Ja silloin kun asuttiin yhdessä, kävi kerran niin että mä sain tietää että Masa oli kännissä pokaillu jotain tyttöä puistossa. Meillä oli ollut aikaisemmin samana päivänä riitaa ja olin taas kerran saanut kuulla kaiken olevan ohi ja se oli myös repinyt mun kaikki vaatteet kaapeista lattialle. Sitten se tapansa mukaan lähti kavereiden kanssa ryyppäämään ja tosiaan tutustu johonkin tyttöön. Mä yleensä selvitän KAIKEN. Sain selville myös tän kyseisen ihmisen henkilöllisyyden ja osotteen, iän jne... Mua nauratti asiassa se että tää tyttö oli aika paljon nuorempi kuin mitä Masa ja sen kaverit oli luullu ja mitä tää tyttö oli itse sanonut..itse asiassa monta vuotta nuorempi. Niin monta vuotta etten edes viitsi sanoa. No, mä sitten naureskelin asialle siinä keittiössä samalla kun kerroin siitä Masalle. Ja sehän ei tykkää että joku nauraa sille. Ainakaan jos osuu arkaan paikkaan. Me kyllä hölmöillään ja nauretaan paljon itsellemme ja toisillemme, toisinaan liiankin vakavien asioiden suhteen. Kai sitä sitten vaan hävetti se että oli sen ikäsen kanssa meinannut tehdä jotain (onneks mitään ei tapahtunut vaan mä tulin myös mukaan loppuillasta eikä sitä tyttöä sen jälkeen näkynyt tai kuulunut). Mutta joka tapauksessa Masa kävi sitten mun kurkkuun kiinni, kuristi mua ja huusi samalla jotain että "Et kai sä vitun huora naura mulle?! No, naurattaako vielä?!". Makasin siinä keittiön lattialla ja pelkäsin oikeasti henkeni edestä. Se tilanne kesti ehkä kolme minuuttia. Sitten kaikki rauhottui ja Masa alkoi pyytelemään anteeksi. Se oli sitä aikaa kun sain vielä anteeksi pyynnön. Välillä meni yli vuos niin että en sellasta saanut. Nykyään kyllä pienimmänkin riidan jälkeen. Se oli ensimmäinen kerta kun Masa kuristi mua ja varmaan siksi on jäänyt mun mieleen. Mutta mun mielestä on väärin että mä en tunne enää mitään kun mietin tollasta. Mulle se on normaalia että sellasta on tapahtunut. Onneksi suurin osa tollasista tilanteista on hävinny mun pään sisältä ihan kokonaan. Tosta ekasta kerrasta muistan kuitenkin kaiken, jopa sen maton mikä meillä oli sinä päivänä keittiön lattialla ja sen, mitä ruokaa me oltiin siinä laittamassa. Siitä päivästä alkoi mun helvetti. Ekan, tai viimeistään toisen kerran jälkeen kynnys satuttaa mua oli niin matala, ettei sitä ollut oikeastaan ollenkaan. Mitä sillä enää oli väliä kun niin oli ennenkin tehty.

Tutut paikat ja esimerkiksi tutut biisit saattaa välillä tuoda tollasia asioita mun päähän. Ne saattaa välähtää nopeasti ja hävitä ihan yhtä pian, jäädä sinne pysyvästi tai sitten muistan ne esimerkiks päivän tai pari ja sen jälkeen taas unohdan. Useimmiten sitä seuraa se että mä itken ja ahdistun niin paljon etten jaksa tehdä sinä päivänä enää mitään. Vaikka unohtaisin asian saman tien niin se paha olo jää.

jaksaa jaksaa..

Tänään on ollu tosi sekava fiilis. Aamulla ajelin heti Masan luo. Se soitti yöllä että on kotona menossa nukkumaan. Vähän epäilin tätä tarinaa mutta sit kun menin sinne, (oltiin jo aikasemmin sovittu siitä), niin kyllä se vaan oli yksin nukkumassa omassa sängyssään. Ja koska mä tosiaan valvoin suurimman osan yöstä, menin viereen ja sain nukkua vielä neljä tuntia. Ja mulla oli oikeesti ihan hyvä olo kun heräsin. Ei erityisemmin masentanut tai itkettänyt. Se on sellanen ihminen että vaikka onkin aiheuttanut mulle paljon pahaa niin sen seurassa on yleensä parempi olo. Sen jälkeen kun sieltä lähdin niin olo taas pahenikin.
Nyt tää kaikki väsyttää taas niin että hengittäminenkin on raskasta. Ja pää tuntuu olevan taas ihan sekaisin. Ajantaju ihan hukassa ja ei huvita mikään. Odotan vaan että poika menee kohta nukkumaan ja mä voin uppoutua Salkkareihin ja Emmerdaleen. Psykiatrin mukaan on hyvä asia että pystyn keskittymään esimerkiks just tv-ohjelmiin koska se tekee mulle hyvää etten joudu miettimään omaa elämääni koko ajan. On tosin niitäkin iltoja että saatan tuijottaa tunnin telkkaria ja sitten havahdun siihen etten tiedä mitä sieltä on tullut tai mitä on tapahtunut. Mun pää tekee muutenkin sellasta. Huomasin tossa yhtenä aamupäivänä ajelevani pitkin moottoritietä Masan luo kun oli tullut riitaa. En muistanut yhtään missä vaiheessa olin päättänyt sinne lähteä tai miksi mutta kuulemma oli tullut puhelimessa jotain sanomista ja mä olin halunnut sopia sen jutun heti. En vaan muista itse siitä mitään.

Toivon että huominen terapia auttais jollain tavalla. Mulle on yleensä tullut tosi paha olo siellä ja se on sitten jatkunut monta tuntia tai koko päivän sen jälkeen. Pian toivottavasti pääsen alottamaan psykoterapian, jossa käydään läpi ihan kaikki. Siitä tulee pitkä ja rankka prosessi mutta toivon mukaan se on sen arvosta ja pääsen vielä joskus elämään normaalia elämää. Huomaan itekin että viimisen kahden tai kolmen viikon aikana asiat on menny koko ajan vaan huonompaan suuntaan.

Muistoja?

Tänään oon taas huomannu kuinka vaikeeta on kun ei muista mitään. Aikasemmin multa hävis vaan ne vanhat muistot ja asiat. Lääkäri selitti sen sillä että aivot suojelee mua niiltä koska muistaminen tuntuis liian pahalta. Harmittaa kun mukana on alkanu häviämään myös ne hyvät muistot, esimerkiksi pojan vauva-aika. Mutta nyt alan olla niin syvällä tässä paskassa että ensin aloin unohtelemaan viikkoja. Esimerkiks kun multa kysyi että missä olin viikko sitten tai mitä tein niin en osannu sanoa. Nytkään en muista olenko viime viikolla ollu mun lapsen kanssa kotona vai onko se ollu hoidossa mun äidillä, olenko tavannu kavereita vai en, miltä musta on tuntunut tai mitä on tapahtunut.. Mutta kun en enää muista paljoa edes tästä päivästä mitä nyt elän, vaan pieniä välähdyksiä joistain asioista. Nyt osaan vielä sentään kertoa että olen ollu ostoksilla, hakenut lapsen päiväkodista ja tullut kotiin. Voi olla että kohta en tiedä senkään vertaa. Pahimmalta tuntuu mun pojan puolesta kun äiti voi esimerkiksi pyytää syömään mutta onkin unohtanut lämmittää ruuan.
Välillä skarppaan aika hyvin ja saatan muistaa pidempiäkin jaksoja elämästä. En osaa sanoa olisko se hyvä vai huono asia että psykoterapiassa saatais ne vanhatkin muistot takas. Nehän on kaikki tuolla mun päässä, en vaan saa niitä kiinni. Tuntuu vähän samalta ku joskus kun yrittää sanoa jotain sanaa ja se on ihan ns. kielen päällä mutta ei vaan saa sanotuksi. Ne muistot on niin lähellä, mutta kun yritän ottaa kiinni niin menee kauemmas.. Ahdistavaa. Se on ainakin varma että haluaisin pystyä muistamaan kun mun rakas lapsi on ollut vauva. En muista siitä ajasta mitään. Pystyn kertomaan asioita sen perusteella mitä olen kuullut, valokuvista nähnyt tai muuten vaan jotenkin tiedän ne. Yhteenkään hetkeen en silti pysty palaamaan samalla tavalla kuin muistoihin yleensä. Enkä muista tunteita siltä ajalta ollenkaan.

Shoppailusta

Mulle on tässä masennuksen aikana kehittynyt myös paha ongelma shoppailusta. Huomasin saman sillon kun olin masentunut synnytyksen jälkeen. Mun on pakko saada ostaa. Eikä edes niin väliä mitä ostan, toisinaan saattaa riittää yks viiden euron paita. Mut esimerkiks tänään oli huonompi päivä. Lähdin lievittämään pahaa oloani ja nyt mulla on kolmet uudet kengät, kolme uutta toppia, kahdet alushousut, aurinkolasit ja kynsilakka. Ja mulla ei todellakaan olis varaa shoppailla yhtään mitään. Hyvä kun riittää rahat ruokaan itselle ja lapselle.
En vaan voi sille mitään. Se on mun ymmärtääkseni ihan yleistä masentuneilla. Ja oikeesti se ei edes auta. Siitä tulee hyvä olo sen pienen hetken ajan kun kulkee ne kassit kädessä ja katselee ihania vaatteita. Toisaalta saattaa alkaa vituttaa entistä enemmän kun ei oo varaa ostaa kaikkea mitä haluais. Ja viimeistään kotona se hyvän olon tunne on poissa. Luulis että niiden uusien vaatteiden sovittaminen auttais tai jotain. Sen sijaan ne saattaa lojua kaapin perällä hintalappuineen seuraavat puol vuotta kunnes löydän ne sieltä ja saatan jopa käyttää kerran tai kaks. Mulla on vaatteita niin paljon että mun viis vaatekaappia ja yks lipasto ei edes riitä niille. Mun vaatteita on kellarissa, pyykkikorissa, nojatuolissa, pyykissä.. Osan oon antanu pois kun en oo kertaakaan käyttäny jotain minkä olen ostanu jo muutama vuos sitten.
Ja tää ei oo sellanen ongelma mikä varmaan monilla nuorilla naisilla on. Tää johtuu pelkästään masennuksesta.

Niin väsynyt..

Mulla oli tänään harvinaisen hyvä päivä. Siis aamulla oli ihan hyvä olo eikä mitenkään erityisen paska fiilis. Sitten tapahtu jotain mikä laittaa mut aina ihan sekasin. Koska aion pitää henkilöllisyyteni salassa, kutsun nyt sitten tätä mun viimeisintä exää vaikka Masaksi. Niin, Masa lähti äsken ryyppäämään kaverinsa kanssa. Vaikka koko aamun vakuutteli mulle että lomasta huolimatta näin ei tule tapahtumaan. Se on suurin syy siihen miksi mä tällä hetkellä kärsin niin paljon tässä ns. suhteessa. Ja edelleen toistan, ME EI SEURUSTELLA. Mutta niin, me on kuitenkin pidetty ihan selvänä asiana että kumpikaan ei koske muihin niin kauan kun tää meidän juttu jatkuu. Poikkeuksia on joka tapauksessa nää Masan ryyppyreissut. Sillon se voi tehdä ihan mitä vaan vaikka kuinka äskenkin mulle vakuutteli että kaikki menee hyvin. Ja muhun tää vaikuttaa sillä tavalla että nyt mä itken, illalla mä luultavasti tärisen ja hikoilen ja yöllä saatan jopa oksentaa. Nukkumaan en pysty ennen kuin Masa on kotona nukkumassa eli voi olla että en vielä pariin päivään, sillä kun tosiaan on tää viikko lomaa. Meidän piti huomenna tehdä jotain hauskaa yhdessä..ei taida onnistua.
Mulla on sen ihmisen suhteen tosi vahva vaisto. Osasin jo aamulla kahdeksan aikaan kertoa sille että tänään se lähtee ottaa sitä bissee... Ja monta tuntia jaksoi väittää vastaan. Siihen asti että sen kaveri sai tän hyvän idean ja eihän siitä voi kieltäytyä. Muutenkin mun vaisto kertoo paljon asioita. Jos oon tosi väsynyt ja saankin nukuttua, huolimatta siitä että Masa on jossain omilla teillään, niin mä saatan herätä aamulla seitsemältä siihen että nyt mun täytyy mennä sen ovelle. Ja löydän sen sieltä sitten jonkun toisen naisen kanssa. Näin on onneks käyny vaan kerran. Mutta se on aika hyvä esimerkki siitä kuinka paljon mä tiedän ihan sanomattakin. Viime kerralla tiesin jo etukäteen kenen luo päätyy yöksi. En edes sanonu epäilyksiäni ääneen ja silti niin kävi.
Tämmösinä päivinä kun joudun jännittämään mitä ilta tai yö tuo tullessaan, (tai tässä tapauksessa koko loppu viikko), mä en pysty tekemään mitään. Lamaannun ihan täysin ja tuntuu että väsyttää ihan kamalasti vaikka viime yönä oon nukkunut ihan hyvin. Joskus tosin helpottaa kun lapsi on hoidossa ja pääsen itse lähtemään ulos omien ystävien kanssa, jos jaksan.
Tää mun elämä on ihan helvettiä. Mä tiedän mitä mun kannattais tehdä ja mikä mulle olis parasta. Silti ei oo voimia lähteä tästä. Kaveritkaan ei enää jaksa kuunnella mun valitusta ja kuinka jauhan noista samoista asioista.

Elämäni miehet.

Mulla on tosi nuoresta asti ollut kokoajan joku mies. Tai poikiahan ne sillon vielä oli. Neitsyyden menetin 14-vuotiaana. 

Ekan pidemmän seurustelusuhteen alotin 15-vuotiaana. Se kesti pari viikkoa vajaat kaks vuotta. Tää mun "suuri rakkaus" oli myös ensimmäinen joka pahoinpiteli mua. Se oli vielä pientä ja kertoja oli vaan kolme. Tai niin mä ainakin nyt muistan. Ja niin ku jokainen muukin mun poikaystävä, myös tää ensimmäinen petti mua monta kertaa. Koskaan en saanut niin varmoja todisteita asiasta että olisin lähteny siitä suhteesta. Se on mun yks todella iso ongelma. Mä saatoin odottaa kolme päivää sitä tyyppiä jostain ryyppyreissulta ja vaikka vaatteissa oli pitkiä tummia hiuksia ja mä olin ite blondi tai lompakossa olleet kortsut oli hävinny niin en mä vaan halunnu uskoa että se mua satuttais niin. Puhu kuitenkin niin kauheen kauniisti sitten kun oli palannu sieltä matkoiltaan. Niinhän ne aina tekee ja sillä on niin helppo saada nuori, rakastunut tyttö uskomaan mitä vaan. No, se suhde kuitenkin päättyi sitten tosiaan parin vuoden seurustelun jälkeen kun tää kusipää rakastui toiseen. (Okei, annetaan se anteeks kun ne oli kuitenkin sit kuus vuotta yhdessä..)

Aika pian ton ekan suhteen päättymisen jälkeen löysin uuden. Sitä kestikin melkein kolme vuotta ja tästä suhteesta mulla on myös lapsi. Siihen kolmeen vuoteen mahtuu vaikka mitä enkä aio nyt heti kirjottaakaan kaikkea mitä muistan. Mutta lähinnä pettämistä, haukkumista ja pahoinpitelyitä. Ton suhteen aikana myös ekan kerran jouduin hakemaan apua masennukseen. Mun kolmesta pitkästä suhteesta toi oli ehkä jollain tavalla myös rankin, koska ihan oikeasti sillä miehellä ei ole kaikki kotona. Ja tää on myös ainoa suhde josta mun oli itse pakko lähteä kun en enää kestänyt sitä. 

Ja sitten viimeisin. Mun elämäni oikeasti suurin rakkaus käveli mua vastaan suunnilleen puoli vuotta ton edellisen suhteen loppumisen jälkeen. Ja sekin paska on kohta kestänyt muutaman vuoden. Seurustelu tosin päättyi jo yli vuos sitten mutta en vaan pysty kokonaan siitä lähtemään. Ja meidän seurustelun aikana tää niin vitun ihana mies petti mua ainakin kaksi kertaa. Kuristi sitäkin useammin ja kerran yritti sitten tappaa. Mä tiedän itsekin että mun ei pitäs olla siihen ihmiseen missään yhteydessä mutta samalla kun se tekee mun elämästä helvettiä, se ihminen on ainoa johon pystyn turvautumaan edes jollain tavalla. Tekisin mitä vaan että saisin sen takas omakseni. Väkivalta on onneks nykyään enimmäkseen vaan henkistä ja sitäkin huomattavasti vähemmän kuin ennen. Silti, KUKAAN ei ansaitsis tätä mitä mä elän joka päivä. Ja kukaan joka ei ole tätä joutunut kokemaan ei voi sanoa että se on mun omaa tyhmyyttä kun en laita välejä poikki. Se ei todellakaan ole niin helppoa. 

Ja tän blogin lisäksi aloitan myös psykoterapian muutaman viikon päästä. Tavallinen psykologi ei enää osannut auttaa. Toivotaan parasta, pelätään pahinta.

Taustaa

Mun kaverit sanoo että mun elämä on kuin elokuvaa. Jos menee hyvin niin se on kuin suoraan jostain romanttisesta komediasta. Useammin se kuitenkin muistuttaa draamaa tai kauhuelokuvaa ja itsestä se tuntuu painajaiselta. Ihmiset jotka ei tunne mua ja kuulee vain pieniä pätkiä mun menneisyydestä tai tän hetkisistä tapahtumista, ihmettelee miten mä oon vielä näinkin järjissäni.
Mä aloitan tän blogin koska terapeutti oli sitä mieltä että asioista kirjoittaminen voisi auttaa. Nimet tietysti muutan enkä myöskään omaa henkilöllisyyttäni aio paljastaa. Toinen syy miks kirjotan on se että vaikka tää nyt kuulostaakin ihan helvetin typerältä niin oikeesti joku joka tätä lukee voi ottaa opikseen ja tehdä parempia päätöksiä oman elämänsä suhteen. Ja mun mielestä ihmisten pitäis pystyä myös puhumaan näistä asioista koska muuten käy niin ku mulle on käyny.
Mun parisuhteet, miehet ja muut huonot elämäntavat on pilannu mut ja kaiken mitä mulla on ollu. En muista mun elämästä ku pieniä välähdyksiä. Se on aivojen tapa suojella mua niiltä muistoilta jotka satuttais liikaa. Mulla on todettu vaikea masennus jo useita kertoja ja nyt epäillään kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Tästä kärsii mun ystävät, vanhemmat, lapsi ja kaikki jotka mun kanssa on tekemisissä. Ja tässä blogissa aion puhua suoraan asioista jotka on mut tähän tuonut. Välillä saatan kirjotella vanhoista asioista koska niitä välähdyksiä tulee sillon tällön ja sillä hetkellä ne ahdistaa mua kaikista eniten. Samalla yritän päivittää vähän nykyhetkeä ja kirjottaa jotenkin selkeesti että lukijat pysyy perässä. Mähän en tiedä tuleeko tätä kukaan lukemaan mutta pääasia tässä onkin tosiaan se hyöty mitä tästä mulle itselleni toivottavasti on.